Miriam Toewsin fiktiivisen romaanin taustall on tositarina. Se sijoittuu Boliviaan ja tiiviiseen mennoniittayhteisöön, jossa paljastui 2000-luvulla naisten ja tyttöjen laaja ja järjestelmällinen hyväksikäyttövyyhti, jonka syyllisiä olivat yhteisön miehet ja pojat. Tapahtumat alkavat paljastua, kun yhä useampi nainen tai tyttö herää aamuisin mustelmilla, kipeinä ja tokkuraisina. Miesten mukaan demonit käyvät naisiin käsiksi öisin rangaistuksena heidän synneistään. Sitten käy ilmi, että tekojen taustalla on miesporukka, joka on tainnuttanut uhrinsa ja raiskannut heitä.
Naiset pääsevät totuuden jäljille kuullessaan toistensa kertomuksia. He kokoontuvat yhteen kokoukseen pohtimaan, mitä voisivat tehdä asialle. Vaihtoehtoja on kolme: ei tehdä mitään, jäädään ja taistellaan miehiä vastaan tai lähdetään pois. Naisilla on kiire tehdä päätös, sillä tapahtumien vuoksi pidätetyt kahdeksan miestä ovat pääsemässä vapauteen yhteisön muiden miesten kerätessä kolehtia heidän vapauttamisekseen. Kirjuriksi naiset värväävät teoksen kertojana toimivan nuoren Augustin. Koska suurin osa heistä ei osaa lukea tai kirjoittaa, piirretään eri vaihtoehdoista kuvia. Se, ettei tehtäisi mitään kuvataan piirroksella tyhjästä taivaanrannasta. Jäämistä ja taistelua kuvaa piirros kahdesta siirtokunnan jäsenestä verisessä tappelussa. Kolmas vaihtoehto lähtemisestä on kuvattu piirtämällä hevosen loittoneva takapuoli.
August kertaa naisten keskusteluja ja pohdintoja, mutta samalla myös taustoittaa lukijalle yhteisön normeja ja kulttuurista kontekstia. Kertomuksesta paljastuu samaan aikaan erityinen ja yleinen tapaus ja yhteisö, jossa naiset ovat alisteisessa asemassa suhteessa miehiin. Naiset joutuvat pohtimaan, mitä tarkoittaisi yhteisön jättäminen, miten kävisi esimerkiksi oman uskon. Entä voisivatko he antaa miehille anteeksi? Naiset päätyvät suunnittelemaan jopa vallankumousta.
”Hän heittelee ajatuksia: Miehet ja naiset tekevät kaikki siirtokuntaa koskevat päätökset yhteisesti. Naiset saavat oikeuden ajatella. Tyttöjä opetetaan lukemaan ja kirjoitttamaan. Koulutaloon hankintaan maailmankartta, jotta opimme ymmärtämään paikkaamme maailmassa. Molotschnan naiset luovat vanhalle perustukselle uuden uskonnon, joka keskittyy rakkauteen.”
Toewsin romaani on vahva ja omaleimainen teos naisiin kohdistuvan väkivallan ja sorron yhdestä ilmentymästä. On suorastaan huutavan kuvaavaa, että naiset kokoontuvat kriisin hetkellä yhteen pohtimaan vaihtoehtoja. Naisten puheenvuorot paljastavat epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon syvät juonteet niin kirjan kuvaamassa yhteisössä kuin myös yleismaailmallisemmin.
”Kukaan meistä ei ole koskaan pyytänyt miehiä tekemään mitään, Agata toteaa. Ei yhtikäs mitään, ei ojentamaan suolaa pöydässä, ei antamaan yhtä penniä tai hetken rauhaa, ei tuomaan pyykkejä sisään tai avaamaan verhoja tai kohtelemaan nätisti pieniä vuosikkaita tai laskemaan kättä ristiselälle, kun yritän taas, kahdennentoista tai kolmannentoista kertaa, työntää vauvaa ulos itsestäni. Eikö olekin kiinnostavaa, hän sanoo, että sen kerran kun naiset aikovat pyytää miehiltä jotakin, he pyytävät miehiä lähtemään?”
Teos on kirjailijan fiktiivinen reaktio tosielämän tapahtumiin. Toews ei kuitenkaan päädy paasaamaan tai taivastelemaan epäoikeudenmukaisuuden syvyyttä tai merkitystä, vaan hyödyntää taitavasti ja persoonallisesti vahvaa kertojanääntään. Teos on kokonaisuutena raju mutta loistava.
Miriam Toews: Naiset puhuvat
Women talking
Suom. Kaisa Kattelus2021 (2018), S&S
232s.
Kansi: Elina Warsta
Sivumerkkejä 