Emma Puikkosen romaani sukeltaa historialliseen ja nykymaailmalle varsin ongelmalliseksi koituneeseen suhteeseen: nimittäin suhteeseen ihmisen ja öljyn välillä. Ihminen on vuosisatojen saatossa kehittänyt riippuvuuden öljyyn, jota nyt yritetään kiivaasti purkaa symbioosin osoittauduttua myös ihmiselle tuhoisaksi.
Puikkosen romaanissa öljyä on kaikkialla: huulipunapuikon mikromuoveissa, liikennevälineissä, koneissa ja niin edelleen. Romaanissa liikutaan 1970-luvun öljykriisistä 2020-luvulle, jolloin ekoaktivismi ja öljyn käyttöä energiatuotannon muotona aletaan vihdoin voimakkaammin kyseenalaistaa.
Puikkosen romaanin päähenkilöinä on kolme naista, joilla on kullakin omanlaisensa suhde öljyyn. Romaani liikkuu myös eri aikatasoilla. Ekoaktivisti Astrid Fuglesang on aina haaveillut öljynporauslautoista ja pääseekin sellaisen kyytiin vuonna 2028. Lotte Teer työskentelee 1990-luvulla Shellillä ja pääsee viherpesemään työnantajansa öljyntuotantoa. Iäkäs Ida Tarbell puolestaan kertaa lapsuuttaan 1800-luvun lopulla, jolloin maasta suorastaan suihkusi öljyä.
Puikkonen kuvaa öljyn vuosikymmeniä ja -satoja, öljykriisejä ja shokkeja sekä kritiikkiä öljyä kohtaan historiallisesti ja ansiokkaasti. Romaani osoittaa, miten öljystä on tullut suorastaan osa ihmisen dna:ta, niin elimellinen osa siitä on tullut päivittäisiin toimintoihimme, odotuksiimme ja elämänmenoomme. Romaani vaatiikin ihmistä katsomaan peiliin ja korjaamaan tilannetta, ja tuo peili on öljynmusta.
”Ida kirjoittaa viimeiset lauseet: Joka puolellamme rockefelleriläinen tapa erottaa moraali kaupankäynnistä voittaa kannattajia ja puolustajia. Joka puolella yleistyy tapa, jonka mukaan ei ole ’käytännöllistä huomioida liiketoimen eettistä laatua, niin kauan kuin toimen uskotaan johtavan menestykseen.”
Puikkonen liikkuu romaaneissaan eri aikatasojen ohella kiinnostavasti myös fiktion ja historiallisen faktan sekä utopioiden ja dystopioiden välillä.
”Liikkuvia autoja ei ole. On vain aaveääniä, eilisen ja toissapäivän ja viime viikon ääniä, jotka melkein saattaa kuulla juuri nyt. Oven paukahdus, kiihkeä jarrutus, tuuttaus kuin sumutorvi. Jos virittää aistinsa äärimmilleen, äänet saattaa aavistaa kuulon laidoilla. Autoja ei ole, koska Hollannissa on ensimmäinen autoton sunnuntai. Tänään jokaisen pitää jättää auti parkkiin. Aikuiset ovat huolissaan siitä, että öljy loppuu.”
Loppu keskittyy romaanissa utopian mahdollisuuksiin ja keinoihin kohti öljytöntä tulevaisuutta. Niitä ovat esimerkiksi muovilelujen kirpputorihintojen nostaminen pilviin sekä fossiilisten polttoaineiden ja ympäristöhaittojen sakottaminen.
Puikkosen ympäristötietoinen fiktio on älykäs ja kiinnostavasti rakennettu. Se pitää otteessaan aiheensa lisäksi myös kerronnallisesti.
Osallistun kirjalla Helmet 2024 -lukuhaasteeseen #46 (kirjan nimessä on sana musta).
Emma Puikkonen: Musta peili
2021, WSOY
287s.
Kansi: Martti Ruokonen
Sivumerkkejä 