Nigerian kenties kuuluisimman kirjailijan omakohtainen teos osuu pandemiakirjallisuuden aikakauteen ja sen vaikutuksiin. Yhdysvalloissa asuva kirjailijatytär saa tiedon isänsä yllättävästä kuolemasta keskellä poikkeusaikoja. Nigeriassa kuolleen isän luokse ei kuitenkaan voi matkustaa eikä hautajaisia järjestää. Adichien surukuvaus tuo poikkeusaikaan omanlaisensa näkökulman, johon sekoittuu kokonaisen perheen historiaa ja juuria.
Teoksen alussa isä on vielä elossa ja perhe puhuu videopuhelua. Isä vaikuttaa väsyneeltä, mutta kuolema on koko perheelle yllätys ja järkytys. Adichie kuvaa tätä järkytystä ja surua herkkyydellä ja vimmalla samanaikaisesti samastuttavasti ja yleismaailmallisesti ja henkilökohtaisesti. Hän palaa paljon omaan henkilökohtaiseen suhteeseensa isänsä kanssa kuin myös lapsuuteensa Nigeriassa.
”Minä ajattelen: Menkää kotiin! Miksi te tulette meidän taloomme kirjoittamaan tuohon outoon muistikirjaan? Miten te kehtaatte tehdä tästä totta? Jotenkin näistä hyvää tarkoittavista ihmisistä on tullut osasyyllisiä. Ilma, jota hengitän, on katkeransuloista kaikista salaliittoajatuksista. Kaunan neulanterävät pistot pyyhkivät lävitseni, kun ajattelen että on isääni vanhempia ihmisiä, yli kahdeksankymmenenkahdeksan ikäisiä jotka ovat elossa ja hyvinvoinvia.”
Koronakirjallisuus on yleisesti verrattain nuorta, mikä näkyy usein myös tuotoksissa. Ehkä pandemiasta on kulunut liian vähän aikaa, että siitä saisi irti kaunokirjallisesti kovin merkittäviä ja syvällisiä pohdintoja. Usein pandemia-aikaa kuvaavat teokset päätyvät toistamaan samoja, meidän kaikkien somefiideistä ja median uutisvirroista tuttuja kliseitä. Adichien teoksen kohdalla korona ei ole pääosassa vaan heijastuu toiseen, henkilökohtaisella tasolla vielä isompaan kriisiin ja sen käsittelyyn. Surukuvaus menee kirjassa edellä, mikä on sille eduksi.
”Suru on julma opettaja. Sitä oppii miten raakaa, miten vihantäyteistä ikävöinti voi olla. Sitä oppii, miten paljon surussa on kyse kielestä; kielen pettämisestä ja kielen tavoittelusta.”
Silti Adichien alle 100-sivuinen teos on ennen muuta henkilökohtainen purkaus, varmasti tapa käsitellä vaikeaa asiaa. Sellaisissa on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Vahvuuksia on erityisesti samastuttavuus, vertaistuellisuus. Adichie osaa taitavasti pukea sanoiksi myös surun moninaisia tunteita – se ei ole vain hyveellistä ja heikkoa vaan siihen liittyy myös paljon vihaa ja katkeruutta. Tätä tunteiden kirjoa Adichie kuvaa hyvin.
”Suru pakottaa ylleni uusia ihokerroksia, repii silmät päästäni kuin kalalta. Kadun aikaisempia varmuuksiani: tietysti ihmisen kuuluu surra, puhua surustaan, kohdata se, mennä sen läpi. Tällaiset omahyväiset varmuudet kuuluvat sellaiselle, joka ei vielä tunne surua.”
Heikkouksena on eräänlainen temaattinen kapeus ja liian lähelle aihetta sijoittuminen. Adichien teos ei lopulta kurota kovin pitkälle, mutta niin ei tässä pienoisteoksessa varmasti ollut tarkoituskaan.
Chimamanda Ngozie Adichie: Surumerkintöjä
Notes on Grief
Suom. Cristina Sandu
2022 (2021), Otava
91s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 