Joonatan Tolan esikoisromaani Punainen planeetta oli omakohtainen, herättelevä teos alkoholismin varjostamassa taiteilijaperheessä kasvamisesta. Hullut ihanat linnut seuraa saman perheen elämää. Jälleen päähenkilö on kirjailijaa itseään muistuttava Jonttu-poika, joka on nyt 6-vuotias ja joka yrittää sisarustensa kanssa kannatella sairasta äitiä perhettä hallitsevan taiteilijaisän kuoltua. Perhe on sosiaalihuollon asiakas, eikä äiti kykene pitämään perhettä taloudellisesti, tai oikein muutenkaan, pinnalla. Hänellä on Mikko-isän kuoleman jälkeen miesystäviä, mutta heistä ei ole perheen kannattelijaksi. Väkivaltainen ja sekaisin oleva Markku, joka hurjastelee autolla jää heistä parhaiten mieleen.
Lapsia uhkaa huostaanotto, mutta se ei ole vaihtoehto. Siksi Jonttu tekee kaikkensa, ettei siihen jouduttaisi.
Tola kuvaa ravistelevan suoraan ja silti huumoria kaihtamatta perhettä, jossa lapset joutuvat vanhempiensa huolenpitäjiksi. Äiti sairastaa MS-tautia ja istuu pyörätuolissa ja Joonatan joutuu jatkuvasti avustamaan tätä. Jontun siskot auttavat, mutta aikuisia huolehtijia ei ole – sosiaaliviranomaisetkin näyttäytyvät lähinnä uhkana. Vanhempiaan viimeiseen asti suojelevat lapset pelkäävät eroa enemmän kuin ankeita kotiolosuhteita.
Lopulta lapset kuitenkin päätyvät myös perhekotiin, jonka myötä elämä alkaa kuitenkin saamaan hieman järjestystä ja raameja. Äiti päätyy hoitokotiin. Lopussa Joonatan, Jonttu, päätyy terapiaan ja tapaa myös tulevan avovaimonsa. Kun oma lapsi syntyy, eräänlainen ympyrä omiin lapsuusmuistoihin sulkeutuu.
”Vanhempi isosisko kutsui meidät olohuoneeseen, komensi riviin ja katsoi meitä samaan tapaan kuin kenraali hampuusilaumaa, pettyneen näköisenä. Meidän aktivoimisemme ei ollut mikään helppo temppu: meidät piti pukea, ruokkia, kouluttaa, aseistaa. Oli toisin sanoen pantava lapsuus tauolle, edessä oli karsimista, niukkuutta, kituuttelua, kärsimistä.”
Tola kuvaa mieleenpainuvasti suhdettaan sisaruksiinsa. Heillä – kuten ei juuri muillakaan läheisillä ihmisillä hänen elämässään – ei kuitenkaan ole oikeita nimiä, vain lempinimiä. Myös lopussa kertoja viittaa avopuolisoonsa tai ”lapsensa synnyttäjään”. Ehkä tämä on jonkinalinen etäännytyskeino, joka tarkentaa katseen entistä tiukemmin itse kertojaan.
Kirjan luvuilla on mielenkiintoisia nimiä, kuten ”Ei vittu mä oon tyhmä” tai ”On pakko puolittaa ruoka-annokset”.
Tolan kuvaama elämä melko heitteillä olevasta lapsuudesta on karua luettavaa, mutta siinä on myös valtavasti lämpöä. Siksi se tavoittaakin hyvin sen ihmeellisen siteen, joka lapsilla vanhempiinsa on, vaikka heitä kohdeltaisiin miten. Vaikka Tolan tarinat ovat henkilökohtaisia ne onnistuvat tuomaan yksityistä yleiseen erityisen omaäänisesti ja taidokkaasti.
Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut
2023, Otava
220s.
Kansi: Tuomo Parikka / kotialbumi
Sivumerkkejä 