Jenny McLaine on feministisen verkkolehden, The Foofin, kolumnisti, joka on vastikään eronnut. Suruaan hän hukuttaa ja samalla hakee raivoisasti hyväksyntää somemaailmasta, erityisesti Instagramista. Hän yrittää luovia eteenpäin töissä ja vapaa-ajalla, mutta yhä enemmän aikaa kummastakin vie somessa roikkuminen.
”Sanotaan ettei kommentteja pidä koskaan lukea. Että ’viivan alle meneminen’ tarkoittaa oven avaamista tuholle ja kuolemalle. Alaviiva = Helvetin portti. ”
Instagramista tulee melkeinpä yksi päähenkilö tarinaan. Iso osa Jennyn elämästä kuluu muotoillen somepostauksia, muokaten, deletoiden ja lopulta julkaisten niitä. Tällaiseen tekstiin Unsworth käyttää romaanissaan useita sivuja. Esimerkiksi heti alussa on useiden sivujen mittainen yritys laatia Instagram-postaus voisarvista ja postaustekstin liioiteltu ylianalysointi. Tämä yritelmä onnistuu kyllä myös naurattamaan.
”VOISARVIA! #VOISARVIA. […]
Poistan hutomerkin ja tuijotan jäljelle jääneitä sanoja. Sama sana kaksi kertaa. Ainoa ero on, että toisen edessä on hashtag. Onko niiden merkitys sama vai vähän eri? Lisääkö toisto viestiin jotakin? Onko tärkeää jättää toinen sana hashtagittomaksi niin että alkuperäinen tunne säilyy vapaana digitaalisesta kuorrutteesta? Tämä täytyy ehdottomasti saada ilmaistua oikein. Haluan ihmisteen tajuavan välittömästi yhdellä silmäyksellä, että tämä postaus koskee voisarvia niiden puhtaimmassa muodossa. Tämä on platonilainen voisarven idea.”
On Jennyn elämässä toki muutakin. Paras ystävä, joka yrittää parhaansa mukaan tukea elämässään rimpuilevaa Jennyä. On sosiaalisesti pelottava pomo Mia. Myös Jennyn taustaa alkoholinhuuruisen äidin kasvattamana sivutaan. Loppujen lopuksi käy selväksi, että Jennyn tarinan huumorin ja sekoilun taustalla on paljon surua ja kipua.
”Jos keskenmenoa suunnittelee, se on kiva saada Macbethin esityksessä – lämmin suositus. Näytelmä on temaattisesti sopiva ja lisäksi tarjoutuu tilaisuus vuotaa verta istuimille, kostoksi ylihinnoittelusta.”
Somemaailmasta ammentavat kirjat äityvät usein kliseisiksi. Some on niin elimellinen osa elämää, että huumorin repiminen siitä tuppaa helposti vaikuttamaan hieman vanhanaikaiselta. Silti sen perimmäinen ongelma eli todellisuuden kuorruttaminen instagramkelpoiseksi, filttereiden ja tarkoin valikoitujen kuvarajausten luoma keinotekoinen kuva elämästä, ei sinänsä ole vanhentunut. Somemaailman luomat paineet ja mahdottomiksi äityvät odotukset sekä ikuinen vertailu, johon kanavat meitä ajavat heijastuvat vahvasti myös Jennyn elämään. Tätä Unsworthkin tarinallaan tuntuu alleviivaavan – ehkä tosin hieman liiankin paksulla tussilla.
Mutta sanottava silti on, että Unsworthin kuvaus esimerkiksi eräästä lopulta blokkaukseen päättyvästä känni-Twitter-keskustelusta on melko spot on.
”@CissyGreenModel: Itse en äitinä pystyisi istumaan aloillani ja katsomaan kun pakolaislapsia kuolee.
@jenniferjenniferMcLaine: @CissyGreenModel ei-äitinä minusta on ihanaa katsoa kun pakolaislapsia kuolee. Se on yksi elämäni suurimpia iloja
@CissyGreenModel: @jenniferjenniferMcLaine: En tarkoitttanut tuota
@jenniferjenniferMcLaine: @CissyGreenModel Mitä sitten tarkoitit? Kuulosti kyllä siltä että sinusta äitiys avaa uusia säälin ja myötätunnon tasoja…”
Kielellisesti Unsworthin romaani on nokkela. Se tuo hieman mieleen Caitlin Moranin ja Sally Rooneyn, joihin sitä takakantta myöten on myös verrattu. Moran on kyllä kynältään terävämpi, rajumpi ja hauskempi. Rooney taas on selvästi vakavampi. Tekstin väliin sekoittuu some-postausmuotoiluja ja chat-keskusteluja.
Vaikka Unsworthin tarinassa on huumoria ja kepeyttä, on Jennyn hahmossa myös paljon inhimillisyyttä sekä sellaista räväkkyyttä, joka on etäistä sukua esimerkiksi Todella upeeta -naisille, Smack the Pony -sarjan hahmoille ja Bridget Joneseille. Näillä aineksilla sen parissa myös viihtyy.
Emma Jane Unsworth: Aikuiset
Adults
Suom. Kaisa Kattelus
2021 (2020), Tammi
366s.
Kansi: Ellie game / DEEPOl, PlainPicture
Sivumerkkejä 