Sosiaalialan resurssi- ja työvoimapula näkyy yhteiskunnassa jo monin tavoin. Alimitoitetut resurssit nousevat otsikoihin useimmiten esimerkiksi vanhustenhuollon tai lastensuojelun järkyttävien laiminlyöntitapausten myötä, mutta ongelma on laajempi. Sosiaalialalla niin ikään työskentelevän Elina Airion esikoisromaani vie sosiaalialan niukkenevien resurssien maailmaan ja sen seurauksiin. Samalla se ottaa kantaa alan palveluiden yksityistämiseen, joka pahimmillaan näkyy palveluiden pirstaloitumisena ja kokonaisvastuun puutteena.
”Mitä se vanhemmusvalmennus siis oikeasti on? Mimi huokaisee. Se on tavoitteellista työtä, jota toteutetaan vanhemmuusmallin avulla, sanon. Palvelukoordinaattori valitsi tämän kyseisen valmennusmallin teidän tapaamisten pohjalta, selitän ja luen taas niistä kauhistuttavista tulosteista. Koordinaattori tosiaan päätti, että me keskityttäisiin positiivisen vanhemmuuden vahvistamiseen, kuulostaako tämä tutulta?”
Tarinassa tavataan äiti, Mimi, joka on sulkeutunut kotiinsa vauvansa ja päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa. Äidillä on monenlaisia mielenterveyden haasteita, mutta tukipalveluna on perhevalmentajan tunnin käynti kerran kahdessa viikossa. Silloin itsekin beetasalpaajilla työstään kokemaansa paniikkia pilkkova perhevalmentaja pyrkii soveltamaan kannustavan vanhemmuuden valmennusta Mimiin. Sosiaalialan byrokratia on luokitellut äidin yhteen lokeroon ja napannut auttamismenetelmän toisesta lokerosta, resurssit ja tunnit tarkasti laskelmoiden. Järjestelmä unohtaa ihmisten yksilölliset tarpeet ja sen, että tehostaminen ei välttämättä loppujen lopuksi tuo tehokkaita lopputuloksia, kirja vihjaa.
Kahden naisen kohtaamisesta pursuaa myös mahdollisuuksia ratkaisuihin. Airio kuvaa äitiyden ja naiseuden paineita sekä
”Lyyraviikuna venyttelee aurinkoa kohti; sen aaltoilevat, nahkeaa tihkuvat lehtensä itävät yllämme, kun se vaikeroi hiljaisuuteen. Minä kuulen sen lämmöstä tahmeiden lehtien maiskinnan takaani ja suusta purkautuvat sihinät.”
Airion tarina kumpuaa vahvasti kapulakielen kyllästämästä viranomaismaailmasta ja sosiaalipalveluiden byrokratiasta. Kontrastina tälle asettuu Airion romaanin kaunis kieli, jossa erityisesti Mimin kodin huonekasveilla tuntuu olevan iso rooli. Kieli muuttuu näissä kohdin jopa ylitsepursuavan pehmeäksi, kokeilevaksi ja herkulliseksi. Yhteiskunnallinen sanoma ei vesity näiden kohtien alle vaan tekee sen ehkäpä entistäkin painokkaammaksi.
Elina Airio: Metsässä juoksee nainen
2022, Gummerus
204s.
Kansi: Jenni Noponen
Sivumerkkejä 