Tarinavetoinen järkäle. Näin voisi kuvata Donna Tarttin kehuttua Tikliä. Se ei tarjoa syvällisiä maailmanselityksiä, mutta herkän ja tarkkanäköisen kasvutarinan, josta ei puutu myöskään jännitystä.
Pääosassa on nuori Theo Decker, joka menee sattumien oikuista äitinsä kanssa museoon New Yorkissa. Museossa tapahtuu terrori-isku, jonka seurauksena äiti kuolee. Theo selviää itse räjähdyksestä. Hetken mielijohteesta hän nappaa museosta mukaansa Carel Fabritiuksen Tikli-maalauksen. Taulu kulkee Theon mukana koko matkan kohti aikuisuutta.
Sekunteja kestävä tapahtumaketju jättää Theon hetkessä yksin. Viinaan menevä, uhkapelien viemä ja perheensä hylännyt isä ei ole kuvioissa. Vasta 13-vuotias Theo asettuu aluksi asumaan ystävänsä Andyn perheen luokse. Silti ainakin alkua leimaa vahvasti Theon yksinäisyyden kokemus, jonka tunnelma välittyy vahvasti lukijallekin.
Kirjan toisessa ”osiossa” Theo lähtee ainakin hetkellisesti rooliinsa heränneen isänsä luokse Las Vegasiin. Ongelmiensa kanssa painiva isä ei vieläkään oikein yllä vanhemmuuden vaatimuksiin edes pojan hädän hetkellä, mutta matkalla Theo ystävystyy Boriksen kanssa, josta tulee yksi tarinan avainhenkilöistä. Siinä missä Theo on rauhallinen ja mukava nuori mies, Boris tuo tarinaan villiyttä ja rosoa.
Tikli on Theon kasvukertomus ja matka aikuisuuteen. Donna Tartt pääsee uskottavasti nuoren miehen pään sisälle ja eläytyy hänen tuntemuksiinsa, suruun, hätään ja hämmennykseen, luontevasti. Nuoren pojan hetket kauhutragedian jälkeen ja viestin saaminen menehtyneestä äidistä ovat sydäntäsärkevää ja pakahduttavaa luettavaa.
”Äidin kuolema oli minun syytäni. Muut ovat aina turhankin innokkaasti ehättäneet vakuuttamaan minulle, ettei niin ollut, ja no, niin, lapsi vasta, mistä sitä olisi voinut tietää, hirveä sattuma, huono tuuri, niin olisi voinut käydä kenelle tahansa; kaikki se on aivan totta, mutta en usko siitä sanaakaan.”
Theo ripustautuu Tikli-maalaukseen, aivan kuin ei kykenisi päästämään siitä irti. Taulun merkityksiä ei lähdetä tarinassa selittelemään, mutta se on mukana loppuhuipennuksessakin. Taulu esittää pientä tikli-lintua, joka on kahlittu orteen. Tavallaan Theo on kahlittu muistoihinsa. Äiti kulkee mukana Theon muistoissa pyhimysmäisenä hahmona, josta ei säröjä löydy.
”Nimittäin – entä jos tämä nimenomainen tikli (aivan erityinen) ei olisi milloinkaan joutunut vangiksi tai syntynyt vankeuteen eikä olisi ollut esillä siinä talossa, jossa taiteilija Fabritius sen näki? Se ei varmaankaan voinut lainkaan käsittää, miksi oli pakko elä niin suuressa kurjuudessa: metelin säikyttämänä (niin minä kuvittelen), savun, haukkuvien koirien, ruoanlaiton hajujen pelästyttämänä, juoppojen ja lasten pelästyttämänä, kahlittuna niin että voi pyrähtää vain aivan pienen matkan. Silti lapsikin näkee sen arvokkuuden: sormustimellinen urheutta, pelkkiä untuvia ja hauraita luita. Ei arka, ei edes toivoton, vain vakaa ja paikallaan. Kieltäytyy vetäytymästä maailmasta.”
Kerronta on lämmintä ja vaivatonta. Theo ja tarinan henkilöt on rakennettu huolellisesti. Erityisesti mieleen jäävät räjähdyksestä selviytyvä Theon ikätoveri Pippa ja tämän huoltaja ja huonekalujen entisöijänä toimiva Hobie, joka sekaantuu tahtomattaan myös Tikli-maalauksen tarinaan.
Kirja on massiivisesta sivumäärästään huolimatta helppolukuinen ja viihdyttäväkin. Juonivetoinen romaani koukuttaa tarinallaan, vaikka se onkin välillä hieman epätasainen. Alun dramatiikan ja pakahduttavien tunteiden ohella välillä ollaan perinteisessä nuorisokertomuksessa tai jopa jännitysnäytelmässä. Silti kirjan lähes 900 sivua ahnehtii hujauksessa.
Paikoin syvissäkin vesissä uiva Tikli ei tarjoa analyyseja elämän tarkoituksesta, vaikka lukija niitä hieman saattaisi odottaakin. Se kutoo kuitenkin levittämänsä langat hyvin yhteen toimivaksi tarinaksi ja nuoren miehen odysseiaksi, joka ei jätä kylmäksi.
Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #1 (kirjan nimi on mielestäsi kaunis).
Donna Tartt: Tikli
The Goldfinch
Suom. Hilkka Pekkanen
2013, WSOY
893s.
Kansi: Keith Heyes (suunnittelu), Carel Fabritius (maalaus)
Sivumerkkejä 