Peter Høegin yhdeksännen teoksen pääosassa on kolme ystävystä, Lisa, Peter ja Simon, jotka ovat tutustuneet jo päiväkodissa. Kun Simon myöhemmin aikuisena yrittää itsemurhaa, Peter lähtee hakemaan ystävälleen apua Lisan johtamasta neuropsykologisen kuvantamisen keskuksesta. Lisa puolestaan on traumaattisten kokemustensa vuoksi unohtanut lähes kaiken lapsuudestaan, jota he yhdessä lähtevät selvittelemään Peterin kanssa.
Jos jotakin, Tanskan kenties tunnetuin nykykirjailija Peter Høeg onnistuu jokaisella romaanillaan yllättämään. Hänen tarinansa ovat harvoin ennalta-arvattavia. Näennäisen yksinkertaisesti etenevään kieleen tai juoneen sisältyy usein erikoisuuksia ja maagisia elementtejä. Tällä kertaa Høeg sukeltaa neurotieteen maailmaan ja syvälle aivojen sisälle. Lisan johtama keskus mahdollistaa pureutumisen ihmisen syvimpään tietoisuuteen, sinne missä syvimmät salaisuudet ja muistot piileskelevät. Høeg harvoin kirjoittaa vain yksityisestä, joten tälläkin kertaa hypätään myös yksittäisestä yleiseen; paitsi yksittäisten ihmisten tietoisuuteen, näillä neurotieteellisillä retkillä kun suunnistetaan myös yhteisöjen kollektiiviseen tietoisuuteen.
Kuulostaa monimutkaiselta, mutta Høeg tekee tämän kaiken kiehtovan (näennäisen) simppelisti. Lisan johtamaan keskukseen tulee asiakkaita, jotka ovat elämässään syystä tai toisesta traumatisoituneita. Monet heistä ovat joutuneet lapsuudessa esimerkiksi hyväksikäytön kohteeksi. Lisan tehtävänä on auttaa asiakkaitaan näkemään syvemmälle sisimpäänsä ja kohtaamaan menneisyyden tapahtumat ja oppimaan elämään niiden kanssa.
”Kun ryhdyimme antamaan graafisen ilmisasun asiakkaiden kuvaukselle omasta sisimmästään, tunne-elämästään ja aistimuksistaan, pääsimme taas eteenpäin. Olemme ryhtyneet tekemään tunne-elämästä ja biologisista prosesseista näkyviä. Olemme höllentäneet palomuuria ihmisten välillä. Kohtalaisen pienellä ketamiiniannoksella heikennämme entisestään sitä suojausta, jonka osa ihon pintakerros on. ’Mitä sitten tapahtuu?’ ’Se syvempi kontakti, joka on aina olemassa ihmisten välillä, muuttuu havaittavaksi. Ehkä tapahtuu niin.’”
Olen aiemmissa Høeg-kirja-arvioissa viitannut Høegin tapaan kuvata usein lapsen näkökulmaa. Uutukaisessa kuvataan maailmaa jälleen lasten vinkkelistä: Peterin, Lisan ja Simonin lapsuudenkokemuksia ja toisaalta myös neuropsykologisen keskuksen muiden asiakkaiden lapsuusmuistoja luovien. Høegille lasten näkökulman käyttäminen ei useinkaan tarkoita erityisen pehmeää lähestymistapaa. Pikemminkin hän usein katsoo lapsen silmien kautta pelottaviakin asioita. Tässä tarinassa hän kuvaa todella rankkoja ja hirvittäviä lapsuudessa tapahtuneita asioita, joita on paikoitellen ahdistavaa lukea.
”’On pakko uskoa rakkauteen, Anja sanoi. ’Lapsen on pakko luottaa siihen että aikuiset pitävät hänestä huolta. Hoitavat häntä. Silloinkin kun lasta käytetään hyväksi. Jos lapsi luopuu uskosta että hänen ympärillään on rakkautta, hän tuhoutuu. Siksi hän vaikenee hyväksikäytöstä. Jotta hän voisi uskoa tarinaan rakkaudesta.’”
Høeg kuvaa lapsia aikuisten vallankäytön uhreina. Tässä tarinassa nuo vallankäytön muodot on viety äärimmilleen.
”Aika on vallan väline. Eikä lapsilla ollut valtaa, ei ole vieläkään. Lapsilla ei ole mitään vaikutusvaltaa omaan todellisuuteensa ja siksi he eivät myöskään voi vaikuttaa siihen, mikä sisältö ajalla on.”
Toisaalta myös näille vallankäytön uhreille annetaan tarinassa valtaa: mahdollisuus muuttaa menneisyyden tapahtumista kertovaa tarinaa ja ehkä määritellä tulevaisuuttaan uudelta pohjalta, traumoista höllentäen.
”’Ne jotka tulevat tänne eivät ensisijaisesti tarvitse ymmärrystä. He tarvitsevat kohtaamisia. On eri asia kohdata ihminen kuin ymmärtää häntä.’”
Paitsi tietoisuutta ja ymmärtämistä, Høeg alleviivaa tarinassaan kohtaamisen tärkeyttä.
Näissä kohtaamisissa on jotain sellaista vilpittömyyttä, joka on ominaista juuri lapsille. Kohtaamisissa on myös jotain lohduttavaa: menneisyyttä ei voi muuttaa mutta voimme muuttaa ehkä sitä, miten se meihin vaikuttaa tai mitä sille tulevaisuudessa voimme tehdä. Näin teos onnistuu viemään ajatukset moniin yleismaailmallisiin ja ajankohtaisiin teemoihin, kuten ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja vuoropuheluun, identiteetin rakentumiseen, tekoälyn mahdollisuuksiin, historiankirjoitukseen tai vaikkapa ilmastonmuutokseen.
”Me olimme avanneet ovia. Eikä niitä ovia saanut enää kunnolla kiinni. Ne saattoivat heilahtaa auki yhtäkkiä, varoittamatta. Kuten nyt.”
Høegin kieli on kliinisen yksinkertaista, vaikka aihe ei ole helppo. Tällainen ristiriita ei aina toimi, mutta Høegin tapa jysäyttää näennäisen yksisuuntaiselle tielle laajoja risteämiä, joissa syntyy isoja oivalluksia on niin kertakaikkisen kiehtovaa, että hänelle antaa paljon anteeksi. Høegin teoksista tuntuu usein löytyvän paljon sellaistakin, mitä sinne ei alunperin ehkä ole kirjoitettu. Toisin sanoen ne saavat tapahtumillaan tai pohdinnoillaan liikkeelle uusiakin ajatuskulkuja. Sellaiseen ei aivan jokainen romaani pysty.
Peter Hoeg: Sinun silmiesi kautta
Gennem dine ojne
Suom. Sanna Manninen
2019 (2018), Tammi
350s.
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivumerkkejä 