JP Koskinen sukeltaa romaanissaan amerikansuomalaisten elämään. Charles – tai Kaarle – on amerikansuomalaisen perheen nuori poika, joka haaveilee lentäjän urasta. Hän ihailee lentäjä Charles Lindberghiä ja kokeilee kirjaimellisesti siipiään omatekoisilla lentorakennelmilla. Tukea unelmilleen hän saa isänsä ystävältä, Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvalta Kolme Arpea -nimiseltä mieheltä, joka myös nimeää Kaarlen Tulisiiveksi. Kaarlen isä on sisaruksineen lähtenyt lapsena Amerikkaan, mutta Kaarle on elänyt siellä koko ikänsä. Silti suomalaiset juuret ja varsinkin isän kautta välittyvät muistot tuntuvat vahvasti myös Kaarlen elämässä.
”Ihmiset olivat erilaisia, aivan kuin koneetkin. Janne-setä oli pirteä perämoottori, kävi tasaisesti ja lähti käyntiin aina. Isoisä oli vanha kuorma-auto, yski ja paukki, savutti pahasti ja saattoi sammua ilman varoitusta.”
Kun 1930-luvun lama alkaa kurittaa siirtolaisia myös Amerikassa, alkaa perhe pohtia muuttoa Neuvostoajan Karjalaan. Paremman elämän eväät eivät hääppöisiltä kuitenkaan vaikuta myöskään rapakon tällä puolella. Asetelma, jossa valoisampaa tulevaisuutta lähdetäänkin etsimään Neuvostoliitosta Amerikan jälkeen, on mielenkiintoinen ja epätavallinen.
”’Kuka teistä muka pitää huolta depression aikana? Luuletteko, että ruotsalaiset veljet pitävät puolianne? Minnesotassa he julistivat kovaan ääneen, että suomalaiset ovat skammia, mongoleja, pohjoisen intiaaneja! Siksi töitä on niin vaikea löytää, kun meitä hyljeksitään. Amerikka on mahdollisuuksien maa, jes, näin se on. Mutta mitä te olette saaneet? Työläiset saavat täällä maistaa pamppua, juu nou.’”
Työolojen, köyhyyden ja ankarien olosuhteiden rinnalla Kaarlen vahva – yli nuoruusvuosien säilyvä – lapsenusko unelmiin ja lentämiseen luo mielenkiintoista vastapainoa.
”’Kun minä saan lentotunnit täyteen, lennätän sinut vaikka Suomeen ostamaan hienoja kankaita’, niiskutin. ’Voi kuinka ihanaa se olisi. Mutta luulen, ettei täältä lennetä helposti mihinkään, lupalappuja tarvitaan kaikkeen, pian kai hengittämiseenkin. Kunpa se Janne ei nyt tulisi tänne, jäisi edes yksi majakka kotimaahan. Minusta tuntuu kuin täällä aurinkokin pimenisi hiljalleen.’”
Koskisen tavoittaa kielellään hyvin amerikansuomalaista puheenpartta ja vivahteita. Suomen ja englannin kielet sekoittuvat puhekielessä. Kerronta on elokuvallista, hieman mahtipontistakin, mutta juoni vetää. Unelmaretoriikka on jokseenkin ”amerikkalaista”, mutta tyyli toki sopii amerikansuomalaisista kertovaan tarinaan.
JP Koskinen: Tulisiipi
2019, Like
352s.
Kansi: Tommi Tukiainen
Sivumerkkejä 