Riikka Pelon romaani lähtee liikkeelle teini-ikäisestä Aurasta, joka joutuu etelänlomallaan Litorinamerellä ystävänsä Saran kanssa. Nuoret elävät viattomuuden ja uusien vapauksien välistä, herkkää aikaa ja muuntuvat esimerkiksi Candy- ja Ingrid-nimisiksi rooleiksi iltamyöhäsellä. Kohtaaminen Larry-nimisen miehen kanssa johtaa ystävykset keskelle painajaista, jolla ei ole onnellista loppua.
”Ihmisen ja pedon raja on häilyvä, me tiedämme sen. Kuten myös pedon ja pedon.”
Toisaalla, Suomessa, seurataan paperitonta maahanmuuttaja Alania, joka on paitsi kotimaassaan traumatisoitunut ja vainottu, Suomessa yhtä lailla hyljeksitty. Häntä odottaa pakkopalautus, mutta hän pakenee. Erinäisten vaiheiden kautta Aura päätyy huostaanotetuksi ja lääkeyliannostuksen myötä myös sairaalaan. Kolmantena kertojana toimii Ellen, Auran äiti, jonka puheenvuoroja välittää vahva huoli tyttärestään.
”Me teemme kaikkemme, että olisimme elossa, pelkkää elämää, niin hillittömiä, niin villejä ja pakenevia, ettei kukaan ehdi tarttua meihin kiinni, ei edes kameran silmä. Varsinkin elämätöntä elämää me olemme kukkuroillamme, pursuamme ja tulvehdimme elämän suunnattomia mahdollisuuksia, kuviteltuja, uneksittuja ja vielä ennennäkemättömiä. Täysin ennennäkemättömiä Ja ennennäkemättömiä sieluja, uusia ja uusia persoonia, joita meistä voi tulla esiin. Kaikki on mahdollista, mikään ei ole totta. Me olemme nyt. Me olemme tämä hetki. Alituisesti muuttuva, joka hetki virtaava hallitsematon vyöry.”
Pelo käsittelee romaanissaan näiden kolmen ihmisen kautta ainakin traumoja, osattomuutta, maailman epäoikeudenmukaisuutta, mielenterveyden haurautta. Isoina teemoina taustalla häilyvät myös ilmastonmuutos, eläinoikeudet ja varsinkin Alanin tarinan kautta ihmisoikeudet.
”Kuinka kertoa siitä? Kuinka kertoa se kaikki? Kuinka sanat voivat olla yhtä aikaa sanoja ja koko elämä? Kaikki elävä. Koko elämän pakahduttavuus, joka meissä on. Ilman, että kukaan muu näkee sitä tai tietää siitä. Koko elämän pakahduttavuus, pelkästään siihen voisi kuolla. Koko elämä, joka on meissä, ennen kuin toinen meistä kuolee. Elämä, joka jää ja kuolema, joka siihen sekoittuu. Kuoleman paino on meissä molemmissa. Kaikessa pinnallisessakin.”
Pelon kieli on romaanissa vahvassa asemassa. Se on runollinen, sointuva, mutta välillä myös etäännyttävä. Varsinkin Alanin elämää seuraavissa osioissa ollaan kuin kokoajan juoksemassa, kieli juoksee mukana.
”Tärinä oli levinnyt koko kehooni ja raajani olivat muuttumassa pehmeäksi sementiksi. Oli paettava, päästävä liikkeelle, oli mentävä aidan yli. Olin selvinnyt tällaisesta tilanteesta aikaisemmin, kiivennyt, rimpuillut, saanut apua, käden, olkapään, suunnan, hypännyt. Ja yhden kerran en ollut selvinnyt. En halunnut siihen tilanteeseen uudestaan. Olin elossa. Elossa. Minulla ei ollut vaihtoehtoja.”
Tapahtumia tarinassa on runsaasti ja erilaisia juonenpätkiä. Silti tuntuu, että tarinallisesti poukkoillaan hieman liikaakin. On vaikea välillä pysyä perillä. Aina välillä, kun tuntuu että kielen ja tarinankäänteiden kautta on mahdollista saada kiinni siitä, mistä romaani kertoo, karkaa ajatus pois.
”En tiedä, mitä voin tuntea ihmisiä kohtan, jotka kieltävät toisten ihmisten hädä ja kätkevät kyvyttömyytensä alkeelliseenkaan myötätuntoon valmiiksi muotoiltuihin vastauspohjiin. He puhuttelevat minua ensin, kuin he pitäisivät minua ihmisenä, kaltaisenaan, ja sitten kieltävät koko ihmisyyteni, oikeuteni omaan kokemukseeni, sisäisyyteeni, itseeni, ikään kuin heillä olisi oikeus arvioida kaikkea sitä mikä minussa on salaisinta ja yksityisintä. Ja täällä heille se oikeus on annettu. Se on heidän työtään. Ja samalla oikeus omaan kokemukseeni on otettu minulta itseltäni pois. En ole omien kokemusteni herra, en edes orja. Minun kokemustani ei ole olemassa. Siispä minulla ei ole tunteita eikä sanoja sellaisia ihmisiä kohtaan.”
Pelon romaanissa on synkkä vire. Se maalailee uhkakuvia tulevaisuuden maailmasta, jos emme tässä maailmassa välitä, mutta tarjoaa realistista, tummasävyistä kuvaa ennen muuta tästä maailmasta.
”Kaikki on mahdollista. Ihmisen on mahdollista olla kaikki. On kyse vain siitä, miten me ilmenemme toisille, mitä me teemme toisille, vaikka he eivät olisi meidän kaltaisiamme. On kyse tulevasta maailmasta.”
Tarinan syvimmistä juonteista on siis hankala saada kiinni. Ajattelen, että se kertoo ennen muuta siitä, että vielä elävästä on mahdollista saada kiinni, auttaa tai pelastaa, jos sitä kuunnellaan ja sille annetaan mahdollisuus.
Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #14 (kirja kertoo terveydenhuollosta).
Riikka Pelo: Kaikki elävä
2019, Teos
613s.
Kansi: Jenni Saari
Sivumerkkejä 