Genrejä sekä fiktiota ja henkilökohtaisia kokemuksiaan ansiokkaasti teoksissaan sekoitteleva Maggie Nelson on tälläkin kertaa vahvasti henkilökohtaisen tarinansa äärellä. Teoksen keskiössä on 1960-luvulla tapahtunut rikos, jonka uhri oli Maggie Nelsonin täti, Jane Mixer. Parikymppinen Michiganin yliopiston opiskelija on sopinut itselleen kyydin ilmoitustaulun ilmotuksen avulla aikomuksenaan vierailla vanhempiensa luona. Hänen ruumiinsa kuitenkin löydetään seuraavana aamuna hautausmaalta, ammuttuna ja kuristettuna.
Alueella on liikkunut sarjamurhaaja, myöhemmin vangittu John Collins, jonka kontolle myös Janen murha sälytetään. Virallisesti tapausta ei kuitenkaan ikinä selvitetä varmasti, vaikka vuonna 2004 DNA-tutkimukset tuovat esille myös uuden epäillyn. Myös tätä tutkimusta ja siihen liittyvää oikeudenkäyntiä Nelson käy teoksessaan läpi.
Maggie Nelson ei ikinä ehtinyt tavata tätiään, mutta tapahtuma kulkee hänen sukunsa tarinassa järkyttävänä traumana. Nelson kiinnostuu tätinsä kohtalosta paitsi henkilökohtaisista syistä myös osana naisiin kohdistuvan väkivallan historiallista jatkumoa.
”Häntä oli ammuttu kerran otsaan ja kerran takaraivoon. Hän kulki yrittäen löytää jonkun, joka poistaisi luodit hänen kallostaan. Hän ei ollut vielä kuollut, mutta pelkäsi kuolevansa.”
Nelson koostaa tarinansa Janen päiväkirjamerkinnöistä, lehtijutuista, muistoista, runoista ja katkelmista. Se on kiehtova sekoitus faktaa, tulkintaa, true crimea ja fiktiota. Hän vie ansiokkaasti henkilökohtaista tarinaansa kohti yleistä: ylipäätään tutkien naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ilmiönä sekä kyseenalaistamalla populaarikulttuuria, joka ammentaa niin usein naisiin kohdistuvasta väkivallasta, naisista raakojen rikosten uhreina. Nelson sekä toisintaa omalla teoksellaan tätä perinnettä, mutta samanaikaisesti kritisoi sitä ankarasti. Nelsonin tapana on yhdistää akateemista tutkimusta omiin tulkintoihin ja henkilökohtaisen elämän katkelmiin. Tätä tyylikeinoa hän käyttää tälläkin kertaa.
”Kaikki sukulaiset sanovat että
Jane halusi muuttaa maailman
Sitten he lisäävät
Siihen ei pysty meistä kukaan”
Nelsonin teos muodostuu oikeastaan kahdesta osasta, mutta suomennoksena ne löytyvät yhdistettynä. Toisessa osassa (Punaiset osat) keskitytään erityisesti uuteen oikeudenkäyntiin ja todisteisiin.
Nelsonin muita teoksia leimaa fragmentaarisuus, mikä tekee niihin välillä paljon tyhjäkäyntiä ja rikkoo kokonaisuuden eheyttä. Janen tarinassa kokonaisuus pysyy kasassa, vaikka se muodostuu monenlaisista eri elementeistä.
”Voi olla, että tämä kuva on kaikista pahin, en ole varma. Riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoittaa pahimmalla. Se näyttää, että keho rientää parantamaan itseään silloinkin, kun se on kuolemaisillaan.”
Nelsonin äänenpainoissa kuultaa lähelle tulevan rikoksen trauma ja paikoitellen teksti on hyvin koskettavaa ja surumielistä, mikä ei sinänsä aihetta ajatellen ole yllättävää. Hän kirjoittaa suorasukaisesti ja kaunistelematta. Nelsonin itsekin ääneenlausuma tavoite on myös pyrkimys totuudenmukaisuuteen ja siksi liiallista sentimentaalisuutta – juurikin sitä naisiin kohdistuvalla väkivallalla ja naisuhreilla mässäilyä – hänen romaanissaan ei nähdä.
Nelsonin teos onkin onnistunut yhdistelmä henkilökohtaista ja painavaa yhteiskunnallista asiaa.
Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #13 (kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs).
Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat
Jane – a Murder
The Red Parts
2020 (2007/2016), S&S
413s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 