Maija Muinosen kiehtova kirja sekoittelee tyylejä, kerrontatapoja ja muotoja. Sen pääosassa ovat kaksi kuusikymppistä naista, Clarissa ja Hetty, jonka tytär Biba on kuolemassa syöpään. Clarissa puolestaan on menettänyt oman perheensä auto-onnettomuudessa aikanaan, joten kuolema on vahvasti läsnä molempien naisten elämässä. Naiset surevat, mutta epäkonventionaalisesti, pikemminkin raivoisasti kuin surussa velloen.
”Onko täällä kuolevaista onko elämää onko elämän
henkäys ja hengittämistä onko henkeä täällä onko sukua”
Ylipäätään naisten kertojanäänet ovat voimakkaita, sinkoilevia ja sekavia. Välillä ollaan saattohoidossa olevan Biban luona, välillä raskauden vuoksi sairaalassa.
”Täällä on meitä kolme naista ja meillä on ihan eri nimet
ja me olemme ihan eri näköisiä ja me olemme yhdessä ja me
olemme kiinnostavia ja Biban hoidot päättyivät ja me hoidamme
häntä elämän loppuun asti.”
Muodon osalta Muinosen romaani rikkoo konventioita. Teksti on ensinnäkin sinisellä painomusteella. Sinisiä mustetahroja löytyy myös sivuilta. Isoja kirjaimia ei juurikaan viljellä, ja muutenkin Muinonen tuntuu noudattavan omia kielioppisääntöjään.
”Sammuttelen vähän valoja. Tuntuu lohduttavalta että sammuttamisesta kuuluu pieni ääni, katkaisimen pieni naks. Nykyään valoa on kamalissakin paikoissa ja kamaliakin asioita tapahtuu kirkkaassa valossa.”
Muinosen kieli on omaperäistä ja tarkkanäköistä. Suru ja kuolema ilmiöinä ovat läpileikkaava teema tarinassa ja niihin kohdistuva katse kirkas.
”Hetty sopisi televisioon. Hän keräisi suuryleisöjä Suruohjelmallaan. Hänellä on surua joka sopisi televisioon, syöpäsuru sopii hyvin, jos on menettänyt äitinsä ja tyttärensä ja on niin sanotusti taistelu kovin, hyvin rehellisesti ja on itse onnistunut välttämääm syöpäkohtalon, on sellainen syöväntoivonlähettiläs.”
Kerronta- ja tekstityyleillä iloittelu usein saattaa tuntua itsetarkoitukselliselta, ja toki Muinosenkin kohdalla välillä sekavuus tuntuu tarkoituksellisen hämmentävältä. Kokonaisuutta ajatellen muoto kuitenkin palvelee teemaa ja tarinaa, ja silloinhan se on varsin onnistunutta.
Maija Muinonen: sexdeathbabies
2019, Teos
214s.
Kansi: Alma Heikkilä
Sivumerkkejä 