Turkkilaisen Orhan Pamukin Hiljainen talo kertoo talosta, Eedenlinnasta, meren rannalla. Eletään 1980-lukua ja poliittisesti herkkää aikaa Turkissa. Taloa asuttaa vähintäänkin yllättävä parivaljakko: isomummo Fatma ja lyhytkasvuinen (tai kirjassa varsin epäkorrektisti nimetty ”kääpiö”) kodinhoitaja Recep. Fatma teettää Recepillä erinäisiä kotitöitä ja palveluksia.
Taloon virtaa uutta elämää, kun sinne tulevat viettämään kesää sisarukset Faruk, Nilgün ja Metin, jotka ovat myös Fatman lapsenlapsia. Sisarukset ovat niin ikään keskenään varsin erilaisia luonteiltaan. Faruk on viinaanmenevä historioitsija. Nilgün on kommunisti ja sosiologi. Metin puolestaan on lahjakas älykkö ja matematiikanopettaja, joka haaveilee muutosta Amerikkaan. Mukaan soppaan lusikkansa työntää myös Recepin veljenpoika Hassan, joka saa kylmää kohtelua älykkäiltä, koulutetuilta Fatman lapsenlapsilta.
”Mietin muitakin tarinoita: ihminen voi olla aivan toinen ihminen, jos niin uskoo.”
Pamuk kerii tarinaa auki henkilöhahmojensa erilaisista näkökulmista, kukin kertoo tarinaa vuorollaan omasta vinkkelistään. Monet erotellut minäkertojat eivät kuitenkaan tarkoita, että kerrontaratkaisu olisi Pamukin kirjassa selkeä. Tekstissä ei aina ole selvää, kuka puhuu, ja muutenkin tarinat poukkoilevat tai alkavat välillä keskeneräisistä kohtauksista. Kiinnostava, innostava kertojaratkaisu, joskaan ei maailman helpoin.
Pamukin kieli on värikästä ja nautinnollista lukea. Ihmisten väliset suhteet, pettymykset ja väärinymmärrykset yhtäältä, politiikka ja yhteisesti kerrotut ja niiden ristiriitaiset tulkinnat toisaalta ovat ainakin teemoja, joita Pamuk tuo tarinaansa. Talo ja sen persoonalliset asukkaat tarjoavat tarinankerronnan kannalta runsaudensarven, jota Pamuk taidokkaasti hyödyntää.
Orhan Pamuk: Hiljainen talo
Sessiz Ev
Suom. Tuula Kojo
2011 (1983), Tammi
433s.
Kansi: Tuija Kuusela
Sivumerkkejä 