Yö on viisain on kiinnostava aloitus kirjasarjalle, joka kytkeytyy erääseen hevostalliin ja mukailee kylmäävän modernisti ponitallikirjoja, mutta pikemminkin kauhutarinoina kuin kesyinä nuortenromaaneina. Ensimmäinen osa on eräänlainen novellikokoelma, joka kuitenkin voidaan lukea myös toisinpäin, kääntämällä kirjaa.
Kokoelma puolestaan on täynnä eriskummallisia, kauhutarinamaisia käänteitä sisältäviä novelleja, jotka eivät äkkiseltään näytä liittyvän toisiinsa. Pidemmälle lukiessa myös yhtymäkohtia kuitenkin alkaa huomaamaan. Tarinoissa on pahoinpitelyjä ja muun muassa jahdataan sarjamurhaajaa.
Yli-Juonikkaan teoksesta vahvimmin jää mieleen tunnelma, joka tuntuu kaiken aikaa olevan uhkaava. Monissa tarinoissa lukijan yllättää täysin puun takaa tuleva käänne. Eräskin tarina mukailee varsin normaalia kerrontaa ja tavallisia tapahtumia, mutta sitten:
”Kuistin laatikko varovasti auki, saranoita naristamatta. Kirves näytti pakasta vedetyltä. Painoin nauhoituksen päälle ja kiinntin puhelimen rintsikoiden olkaimeen. Ymmärsin tarvitsevani molemmat kädet kirveen käsittelyyn, jos tilanne keittiössä kärjistyisi.”
Huhtasaaren pikkukylässä puolestaan epäillään sarjamurhaajaa, jota ei loppujen lopuksi olekaan. Ihmiset ovat jopa hieman pettyneitä.
”Luullakseni monen muunkin masentuneen paikkakuntalaisen mielessä kävi sama ajatus kuin minulla: itsekö tässä pitää ryhtyä veritekoihin? Mutta keneltäkään meistä ei kannttanut odottaa mitään konkreettista.”
Yli-Juonikas kirjoittaa tarkoja lauseita ja sanoittaa harkitusti. Lukijan hämmentämisessä hän on omaa luokkaansa. Vaikka kerrontatyyli, joka ei suoraan sovi mihinkään kategoriaan vaan vääntelehtii moneen suuntaan saa lukijan paikoitellen epätoivon partaalle, on siinä niin kekseliäitä elementtejä, että kirjoittajaa on pakko arvostaa.
Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain
2018, Siltala
159s.
Kansi: Merkitys / Safa Hovinen
Sivumerkkejä 