Entisenä kansanedustajana ensisijaisesti tunnettu Rosa Meriläinen on myös kirjailija. Historiallisessa romaanissaan hän heittäytyy Venäjän kulttuuripiireihin ja historiaan 1920-luvulla.
Seksuaalisesti ja taiteellisesti vapaa sielu, seurapiirikaunotar Ella Stewen elää suosittuna taiteilijana varsin vauhdikasta sosiaalista elämää, joka herättää hänen lähiympäristössään sekä ihastusta että paheksuntaa. Tavatessaan venäläisen hurmurin, vallankumousjohtaja Diman, kaikki muuttuu ja hän rakastuu korviaan myöten.
”Ystäväni ymmärsivät sen arvon, että tohdin seurata viettejäni vapaana vanhan maailman säännöistä. Kurt ja Györgykin olisivat olleet ylpeitä siitä, miten korkeasti antaisin seksuaalienergiani virrata.”
Ella päätyy sodan pyörteissä olevalle Venäjälle tekemään veistosta Dimasta. Pariskunta päätyy viikkojen ajaksi matkustamaan junavaunulla läpi Venäjän ja tuohon matkaan kulminoituu suhteen kannalta merkittävin juonellinen tapahtumaketju. Junamatkallaan Dima ja Ella jakavat monia ajatuksia sodasta, rakkaudesta ja himosta.
Kun Ella sitten palaa takaisin kotiinsa, on häntä vastassa syytökset salavuoteudesta ja maanpetturuudesta. Naisten seksuaalinen vapaus ja itsenäisyys ylipäätään oli ajanmukaisesti hyvin rajattua ja tästä Ella saa kantaa raskaan taakan. Varsinkin lehdistö on hänen kimpussaan. Ella joutuu julkisesti ristille rakastumisestaan.
”Voiko nainen olla pilalla? Voiko ihminen olla kelvoton kuin homeinen leipä? Kun viini on juotu, heitetäänkö pullo aina pois?”
Naisiin kohdistetut siveysvaatimukset ja ylipäätään naisen kapea asema 1900-luvun alussa on vahva teema Meriläisen romaanissa ja tätä hän kuvaakin ansiokkaasti. Ristiriita miesten ja naisten vapauksien välillä on räikeä. Myös luovimista kulttuurisissa seurapiireissä Meriläinen valottaa kiinnostavasti.
Romaanin ongelmat ovat kielessä ja paikoitellen epäuskottavassa kerronnassa. Seksikohtausten kuvaukset ovat välillä banaaleja.
”Aamulla, kun hän yritti koskea vulvaani, minä parahdin: ’ Ihmisen, jolla on viikset, pitäisi olla hellempi.’”
Meriläinen sijoittaa romaaninsa 1900-luvun alkupuolelle, mutta jotkin sana- ja ilmaisuvalinnat tuntuvat varsin moderneilta ja siten epäuskottavilta aikakauteen nähden. Vai sanoisiko 1920-luvulla elävä henkilö esimerkiksi”Tämä on ihan parasta.” Tai ”Älä jauha paskaa.” Tai ”Ai saatana Tanjaa väsyttää, miten häntä väsyttääkään.”?
Kielelliset kömpelyydet tekevät kokonaisuudesta hieman lattean.
Rosa Meriläinen: Virhe
2019, Teos
317s.
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivumerkkejä 