Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaani koki renessanssin menestyksekkään Handmaid’s Tale -televisiosarjan myötä. Testamentit jatkaa romaanin tarinaa 15 vuotta myöhemmin. Tarinaa kertoo kolme naista, jotka elävät Gileadin totalitaristisessa, naisia alistavassa valtiossa.
”Näiden veristen sormenjälkien joukossa ovat kuitenkin myös omat sormenjälkemme, eikä niitä ole yhtä helppoa pyyhkiä pois. Vuosien mittaan olen haudannut paljon luita; nyt mieleni tekee kaivaa ne uudelleen esiin, vaikkapa vain opiksi sinulle, tuntematon lukijani. Jos luet tätä, ainakin tämä käsikirjoitus on säilynyt. Vaikka saattaahan olla, että vain kuvittelen: ehkä kukaan ei koskaan lue tätä. Ehkä puhun vain muurille – useammassa kuin yhdessä merkityksessä.”
Yksi kertojista on Lydia-täti, joka kirjoittaa salaisia muistelmiaan. Lydia on ollut mukana vallankaappauksessa, joka on johtanut Gilead-valtion syntymiseen ja Lydia pohtii kirjoituksissaan myös omaa rooliaan siinä. Toinen kertojanääni kuuluu nuorelle Daisylle, joka elää Kanadassa ja saa eräänä päivänä kuulla uutta tietoa menneisyydestään ja syntymästään. Omassa elämässään Daisy on eräänlainen kapinallinen. Kolmas kertoja on Agnes Jemima, joka elää Gilead-yhteisössä ja todistaa naisiin kohdistuvaa sortoa, pakkosiittoja ja alistamista. Kolmen eri ajallisen ja paikallisen näkökulman kautta laajennetaan kuvaa Gilead-valtion kuvaamasta yhteiskuntajärjestyksestä ja naisia alistavien rakenteiden muodostumisesta.
Atwood kirjoitti Orjattaresi-dystopiansa aikana, jolloin sen kuvaaman maailman mahdollisuus oli vielä melko etäinen. Testamentit-romaani puolestaan ilmestyi ajankohtana, jolloin maailman mahtavinta maata hallitsi Donald Trump, #metoo-liike kukoisti ja aborttioikeutta ryhdyttiin kaventamaan myös vapauksien nimiin vannovissa maissa.
”Olimme viattomia ja syyttömiä olentoja, jotka luonnostamme saimme miehet humaltumaan himosta niin että he horjahtivat ja menettivät tasapainonsa ja suistuivat yli laidan. Minkä laidan? Ihmettelimme. Tarkoittiko se kallionjyrkänteen reunaa? Syöksyivätkö he syvyyksiin liekeissä kuin vihaisen Jumalan sinkoamat palavasta rikistä muovatut lumipallot? Olimme suunnattoman arvokkaan aarteen vartijoita, ja aarre oli näkymättömänä meidän sisällämme. Olimme kallisarvoisia kukkia, jotka oli pidettävä turvassa kasvihuoneessa, muuten kimppuumme hyökättäisiin väijyksistä ja terälehtemme riivittäisiin ja aarteemme varastettaisiin, ja himokkaat miehet, joita saattoi vaania jokaisen nurkan takana, repisivät meidät kappaleiksi ja tallaisivat meidät maahan ulkona avarassa synnin hallitsemassa julmassa maailmassa.”
Testamentit-romaanin innoittajana on eittämättä ollut Handmaid’s Talen valtaisia suosio ja tarve jatkaa tarinaa, joka on lähtenyt elämään uudestaan todellisuuden myötä. Tavallaan kyseessä onkin Atwoodin oma testamentti saagalle. Ehkä siitä syystä Testamentit-tuntuu hieman laskelmoidulta teokselta.
Kolmen eri sukupolven ja näkökulman kokonaisuus alleviivaa jollain tapaa tarvetta selittää tarinaa eheäksi kokonaisuudeksi (vaikka sinänsä kertojaratkaisut tekevätkin teoksesta mielenkiintoisen). Paikoitellen romaanissa on myös alleviivaavuutta ja paasaavuutta, mitä ei kuitenkin Atwoodin kerrontataidoilla tarvittaisi. Vastaansanomatonta on kuitenkin se, että dystooppinen Gilead-maailma on tullut vuosikymmenien saatossa yhä lähemmäs todellisuutta ja tätä tekee näkyväksi osaltaan myös Testamentit-romaani.
Margaret Atwood: Testamentit
The Testaments
Suom. Hilkka Pekkanen
2019, Otava
489s.
Kansi: Noma Bar ja Suzanne Dean
Sivumerkkejä 