”Muisti on sellainen. Toisinaan sitä ymmärtää jälkikäteen asioita, joita ei mitenkään voinut tapahtumahetkellä tietää; äkisti ne tuntuvatkin aivan järkeviltä, ja samalla sitä kirjoittaa koko muiston uusiksi, jotta kaikki on johdonmukaista.”
Petina Gappahin Muistojen kirja kertoo zimbabwelaisen Memory-nimisen albiinonaisen tarinan. Memory kertoo muistoistaan ja lapsuudestaan Melinda-nimiselle, amerikkalaiselle toimittajalle hararelaisesta vankilasta käsin, jossa hän istuu odottamassa kuolemantuomiota, jonka on saanut valkoisen miehen murhasta. Tuo valkoinen mies on Lloyd, jonka luokse Memory on siirtynyt asumaan nuorena tyttönä.
Muistojen kirja on kuvaus nimensä mukaisesti muistoista. Memory rakenta kasaan käsitystä menneistä tapahtumista muistojen avulla, aina lapsuudesta tähän hetkeen. Samalla hän muodostaa käsitystä itsestään.
Lapsuudessa Memory oli ihonvärinsä vuoksi yhteisönsä, jopa perheensä, syrjimä. Äiti hylkii lastaan ihonväriin liittyvien uskomusten vuoksi, eikä muultakaan yhteisöltä heru tukea. Memory kokee jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Hän kertaa muistojaan siitä, kun hänen vanhempansa myivät hänet Lloydille. Varakkaan professori-Lloydin luona Memory joutuu eroon perheestään, mutta saa myös kouluttautua ja tutustua kirjojen maailmaan. Hän viettääkin kirjastossa tuntikausia. Kirjoista Memory löytää mielikuvitusmaailman.
”Pelko oli lamaannuttanut minut ja kaipasin kotiin, mutta kirjat pelastivat minut. Uudet maailmat, joihin sain matkustaa, soivat mahdollisuuden paeta kipua, jonka Mufakosen juurien katkaiseminen aiheutti.”
Kerronnassa vuorottelevat tarinassa muistot lapsuus- ja nuoruusajalta ja toisaalta arkitodellisuus naisvankilassa. Vankilaa sen monitaustaisine asukkaineen kuvataan hienosti. Gappah nivoo Memoryn tarinan taitavasti zimbabwelaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Kuvaavaa on, että Memoryn kuolemantuomio on viivästynyt, koska talousvaikeuksien kanssa kamppailevasta maasta ei tunnu löytyvän pyöveliä panemaan tuomiota täytäntöön.
Memoryn tarinan edetessä käy selväksi, että siinä on paljon selvittämättömiä asioita ja aukkoja, joihin lukija yrittää saada selvyyttä. Niitä ei kuitenkaan tarjoilla lukijalle helposti. Memoryn lapsuudessa viipyillään välillä pitkäänkin ja varsinaisia ratkaisuja saadaan odotella lähes loppuun asti.
Miltä osin Memoryn muistot ovat oikeita ja aitoja? Miten muistot palvelevat omia tavoitteita ja toisaalta heijastavat pelkoja? Miten lapsen muistot rakentavat ymmärrystä, valheellistakin, joka kantaa pitkälle aikuisuuteen asti? Gappahin muistojen verkko on kiehtova, joskin jää paikoitellen löyhäksi. Tarina jää hieman rikkonaiseksi.
Kirjan kieli tuntuu ajoin hieman töksähtelevältä. Henkilöhahmoista Memory tulee lukijan iholle, mutta esimerkiksi Lloyd jää hyvin etäiseksi – ehkä tarkoituksellakin.
Kirja herätti paljon ajatuksia muistojen merkityksestä ja siitä, miten ihmisen käsitykset itsestä, muista ja ylipäätään ympärillä tapahtuvasta heijastuvat myös muistoihin. Ja toisaalta siitä, miten ihminen selittää muistoja apunaan käyttäen itselleen vaikeita asioita parhain – tai pahimmin – päin. Kaiken kaikkiaan siis mieleenpainuva lukukokemus, joskin tarinallista eheyttä hieman kaipasinkin.
Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #48 (kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän).
Petina Gappah: Muistojen kirja
The Book of Memory
Suom. Tero Valkonen
2017, Tammi
307s.
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivumerkkejä 