Toimittaja Arla Kanerva luo esikoisromaanissaan nykykirjallisuudessa yleistyvän maailman: utopistisen tulevaisuuden, jossa ilmastonmuutos on jättänyt jälkensä maapalloon. Ihmiset ovat alkaneet kadota maailmasta. Katoamisten taustalla on jonkinlainen tauti, joka tuo mieleen myös koronapandemian. Tarinan päähenkilö on yksi jäljelle jääneistä, orpo tyttö Emma, joka on kasvanut kahden äidin hoteissa. Äidit ovat kuitenkin myös kadonneet, joten Emmalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä etsimään parempaa elämää ja turvaa läpi romahtaneen yhteiskunnan.
Emma päätyy Paratiisin rakentajat -nimisen kultin hoteisiin, jossa hän tapaa tädeiksi kutsutut naiset Ilmin, Sylvin ja Matildan. Heistä tulee eräänlaisia oppaita Emmalle ja myös lukijalle selittämään kaikkea koettua ja tapahtuvaa.
”’Heistä muodostui eräänlainen ydinryhnä täällä. He jakoivat sosiaalisessa mediassa tuohtuneita kommentteja: maapallo oli tuhoutumassa ja politiikka oli pelkkiä puheita, päätöksiä tehtiin parhaiden lobbareiden mielen mukaan ja niin edelleen. Ja tottahan se oli. Metsiä kaadettiin, öljyä porattiin, yksityisautoilua arvostetettiin.’”
Kanervan romaani on kiinnostava sekoitus luonnonsuojelun ja Äiti Maan palvonnan teemoja, jopa linkolalaiseen tapaan ekovallalla leikittelevä. Siinä missä ihminen lajina on alkanut kuolla, luonto kuitenkin tuntuu rehevöityvän – koska ihminen ei enää ole sitä tuhoamassa. Luonto on ottanut ohjat ja nyt varuillaan joutuvatkin olemaan ihmiset – tai ainakin osa heistä, sillä osa heistä edelleen pitelee ohjaksia käsissään.
”’Te siis… tapatte ihmisiä?’ Niin, kyllä. Mutta he kuolisivat muutenkin, tai katoaisivat. Me vain nopeutamme kehitystä, ymmärrätkö? Jotta Äiti Maa pääsisi nopeammin toipumaan.’”
Kanervan romaanissa viehättää juuri sen anarkistinen asenne suhteessa luontokatoon ja (romaanissa luontokadon sijaan onkin valloillaan ihmiskato), jossa ei sälytetä maailmanpelastusta kaiken tuhonneiden ihmisten harteille vaan hyväksytään luonnon vuoro ylivaltaan. Teemoiltaan se kuitenkin tuntuu paikoitellen sinkoilevan sinne tänne ja välillä punainen lanka tuntuu hukkuvan matkan varrelle.
Kanervan tarina on kuitenkin kiehtova ja kieli – erityisesti rehevine luontokuvauksineen – runsasta ja kaunista.
Arla Kanerva: Lopun aikoja
2022, Kosmos
240s.
Kansi: Nina Grönlund
Sivumerkkejä 