Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Pirkko Saisio on yksi niistä kirjailijoista, joiden romaaneihin on pakko päästä nopeasti käsiksi, kun uusi ilmestyy. Viime vuonna ilmestynyt Mies, ja hänen asiansa on Saisiolta rohkea hyppy uudenlaiseen tyyliin ja kerrontaan. Se on jopa hieman kafkamainen rikostarina ja moraalipsykologinen tutkielma, joka pitää otteessaan aina ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Tarinan päähenkilö ja kertoja on keski-ikäinen asianajajamies, joka lukee lehdestä vanhan tuttavansa, Pablon, kuolinilmoituksen. Heti alussa käy selväksi, että tuttavaan ja historiaan liittyy tapahtumia, jotka asianajaja olisi jo halunnut unohtaa mutta jotka alkavat piinata häntä. Kirja kertoo yhdestä viikosta lakimiehen elämässä näiden tapahtumien keskellä.

Näennäisesti asianajajan elämässä on asiat hyvin. Keskiluokkaista elämää piristää (ja väsyttää) nuorempi vaimo Krista, joka haluaa pitää elämänsä ja parisuhteensa kiiltokuvamaisen puhtaana. Työkaverista Meskalinista tulee eräänlainen päähenkilöä samanaikaisesti tukeva ja piinaava hahmo, joka on niin kaksijakoinen, että välillä pohtii, onko hän oikeasti olemassakaan.

Saisio tavoittaa kirjallaan hienosti keski-iän ylittäneen, arvostettuun asemaan tottuneen, ylemmän keskiluokkaisen miehen hahmon, jonka sisäinen maailma järkkyy mahdollisten menneisyyden virheiden häpeässä ja pelossa.

Menneisyyden haamujen piinatessa asianajaja jatkaa työtään lakiasiaintoimistossa, jossa tapahtuvia asiakastapaamisia Saisio kuvaa viihdyttävästi.

Äidit vain, nuo toivossa väkevät. Näkevät mitä näkevät. Näkevät mitä haluavat. Näkevät mitä omaan, löyhästi freudilaiseen ja vähän vankemmin erilaisiin positiivissävytteisiin hengellisiin selityksiin nojaava voimaton ja tahdoton maailmankuva vaatii. Lastaan he eivät näe. Lastaan he eivät kertakaikkiaan näe.”

Kirjassa päähenkilö on nimetön ja monilla sivuhenkilöilläkin on nimien tilalla osuvia lempinimiä, sellaisia kuin Villatakkimies tai Citykani.

Sosiaalisista tilanteista Saisio kirjoittaa kautta linjan osuvasti ja hauskasti, mutta lempeästi.

Istuksimme. Olisi minun tehtäväni alustaa keskustelu, minähän Meskalinin baariin pyysin, keskellä viikkoa, itselleni hyvinkin tuntemattomaksi jääneen työkaverin. Meskalin ei ole sosiaalisesti vastuunkantavaa ihmistyyppiä. Meskalin ei auta, kun ilma muuttuu hauraaksi, ja jännite, halu puhua patoutuu ja lopulta katoaa kokonaan.”

Tarina on rytmitetty päivien mukaan monologiksi, joka kulkee tunti tunnilta eteenpäin. Tehokas keino pitää yllä lukijan mielenkiintoa ja tarinan jännitettä on tekstin kulku lyhyissä yhden–kahden virkkeen kappaleissa.

Mikä sitten on päähenkilömiehen asia? Selkeinä teemoina teoksessa esille nousevat syyllisyyden tuska ja sovituksen tarve. Kirjan nimi kuvaa hienosti myös kerrontatyyliä: monologia, jossa mies käpertyy itseensä, omaan elämäänsä, syyllisyyteensä. Päähenkilömies on samanaikaisesti kauhuissaan menneisyytensä haamuista, mutta toisaalta hän on juuri nyt pääosassa, kaiken keskipisteessä.

Tarinan jännite kasvaa sivu sivulta. Lopussa juoni uhkaa kuitenkin kompastella ja jättää lukijan hieman hämmentyneeksi.

Kaiken kaikkiaan kirja kuitenkin vetää erinomaisen psykologisen trillerin tavoin ja sitä oli vaikea jättää kesken.

Osallistun kirjalla Helmet2017-lukuhaasteeseen #18 (kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa).

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
2016, Siltala
403s.
Kansi: Elina Warsta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s