Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilön kansikuva.

Romaanin, kuten lähes minkä tahansa taideteoksen, julkaiseminen on iso asia. Kun teos on irronnut kirjailijan kynästä ja julkaistu, on useimmiten vuosia, verta, hikeä ja kyyneleitä vaatinut hengentuote maailmalla, alttiina monenlaisten kriitikoiden ja muiden lukijoiden riepottelulle, ihailulle ja arvostelulle, eikä vastaanottoon ole kirjailijalla itsellään useimmiten juurikaan valtaa. Kirjailijalle tähän tilanteeseen liittyy usein ristiriitaisia tunteita, toiveita, odotuksia ja pelkoja. Tätä tilannetta ja moninaisia tunteita sekä erään esikoisromaanin – joka muistuttaa hyvin paljon Turusen omaa esikoisteosta – vastaanottoa käsittelee Saara Turusen toinen romaani Sivuhenkilö.

On kuin itsekin olisin hiukan toisenlainen. Kävelen eri tavalla kuin ennen. Istahdan kadunvarren penkille eri tavalla kuin ennen. Eikä se ole mitä tahansa silmäilyä, vaan ominaista ainoastaan ihmiselle, jonka kirja on juuri julkaistu.”

Romaani on toki fiktiota, mutta sen tarina muistuttaa kovasti Saara Turusen oman esikoisteoksen, Rakkaudenhirviön, saamaa vastaanottoa. Kun Rakkaudenhirviö ilmestyi, se sai aluksi positiivista huomiota. Sitten Helsingin Sanomissa julkaistiin kirjasta Antti Majanderin arvio, joka oli sekä kiittävä että kritisoiva. Turusen sittemmin myös muualla esiin tuoma tulkinta arviosta on, että se leimaa esikoisromaanin nuoren tytön kevyeksi kasvutarinaksi ja vähättelee tällaisia tarinoita juuri siksi, että ne ovat tyttöjen tarinoita.

Sivuhenkilön kertoja tulkitsee kritiikin täydelliseksi teilaukseksi esikoisestaan, mikä sysää tämän vähän raiteiltaan. Vaikka Turunen ei suoraan romaanissaan nimeä kriitikkoa tai edes Helsingin Sanomia, on viittaus selvä.

Etsiydyn maamme huomattavimman sanomalehden sivustoille ja löydän arvion parilla klikkauksella. Katselen kuvaani arvion yläpuolella ja luen sanat sen alta. Jo otsikko on ivallinen ja teksti jatkaa samaa linjaa.”

Kriitikko ei kertojan mielestä ole tulkinnut teosta ollenkaan ”oikein” ja mikä pahempaa, latistaa sen tärkeän kasvutarinan yhdentekeväksi. Kipeää tekee, ei niinkään kritiikki sinänsä, vaan juuri se sukupuoleen kohdistuva vähättely, tytöttely, jonka kertoja kritiikin riveiltä (tai niiden välistä) lukee. Romaanissa kertoja ruotii kritiikin esiin nostamia pettymyksen, häpeän ja vihan tunteita. Samalla hän tulee kyseenalaistaneeksi myös kriitikon tarkoitusperiä ja ymmärrystä. Hän pohtii melko naivistisestikin, miksi kriitikko ei ole lukenut teoksesta niitä aiheita, joista kirjailija on ajatellut kirjoittavansa. Kertojan tulkinta on, että kriitikko on lukenut kritiikkinsä kohteen huolimattomasti.

Asioista, joista luulin kirjoittaneeni, ei ole mainintoja. Ei mitään häpeästä, ei siitä synkästä maasta eikä perheestä sen sisällä. Tavallisuus ja normaalius mainitaan ohivilahtavina adjektiiveina, mutta niitä ei ole ajateltu yhdenmukaistamisen työkaluiksi, tuhoaviksi voimiksi, vaan päinvastoin päähenkilön ominaisuuksiksi, joista hän pyrkii eroon.”

Sivuhenkilön kertojan esikoiskirjalle käy kuitenkin niin (kuten kävi myös Turusen omalle esikoisteokselle), että negatiivisen kritiikin jälkeen teos voittaa arvostetun kirjallisuuspalkinnon, vieläpä kritiikin julkaisseen lehden oman palkinnon. Sen jälkeen hän saakin huomiota, haastattelupyyntöjä ja kutsuja erinäisiin kissanristiäisiin. Negatiivinen kritiikki on kuitenkin jättänyt pitkän varjon ja vienyt kykyä iloita saavutuksista. Kertoja kokee, että hänen tulisi olla iloisempi ja tyytyväisempi saavutukseensa, mutta kritiikin laukaisema häpeä ja tyrmistys eivät irrota otettaan, eikä tuota iloa ja ylpeyttä löydy.

Ennen iloitsin kirjastani ja toivoin, että ihmiset huomaisivat sen. Olisin antanut mitä vain tästä kaikesta huomiosta. Mutta nyt kun katseet ovat kääntyneet kirjaani ja kaikki iloitsevat ympärilläni, minun tekisi mieli vain paeta ja jostakin syystä toivon, että kirjani katoaisi.”

Sivuhenkilöstä voi nostaa esille monta kiinnostavaa teemaa.

Vahvin ja selkeimmin erottuva näkökulma on tietenkin sukupuolten erilaisessa kohtelussa taiteen kentällä: kirjallisuuden kaanonin, ”arvostetun” kirjallisuuden tai kirjallisuuden hierarkian, sukupuolittuneisuus. Minkälaisena kirjallisuuden sukupuolittunut kaanon näyttäytyy? Kuuluuko siinä riittävästi naisten ääni? Yltävätkö miesten kirjoittamat kirjat arvostetummiksi kuin naisten? Miten patriarkaalinen hegemonia ylipäätään lävistää koko yhteiskuntaa ja on kautta aikojen asettanut naiset tietyille paikoille, tiettyihin rooleihin ja tiettyjen käytösmallien puitteisiin? Kertojan esikoiskirjan kriitikostakin tulee kertojalle ”harmaa setämies”, joka on niin maskuliinisen kirjallisuushistorian läpimuokkaama, ettei hän osaa ymmärtää, että nuorten naisten kasvukertomuksilla voisi olla paikkansa kirjallisuuden kaanonissa.

Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?”

Sivuhenkilön kertojan pohdinta kirjallisuuden sukupuolittuneesta kaanonista on kiinnostava ja sillä on totuuspohjansa. Toisaalta historia tuntee paljon myös klassikkoaseman saavuttaneita naiskirjailijoita. Kirjallisuuden sukupuolittuneisuuden käsittely on teoksessa paitsi ylevää kulttuuripohdintaa myös läsnä kertojan arjessa. Melko yksinäisenä sutena näyttäytyvä kertoja pohtii omaa paikkaansa yhteiskunnassa paitsi kirjailijana myös naisena ylipäätään, lapsettomana, parisuhteettomana naisena, joka asuu yksin isänsä kustantamassa asunnossa. Erinäisistä naisen malleista muistuttavat esimerkiksi omat vanhemmat, ystävät ja perheelliset sisarukset.

Sukupuolittuneet odotukset läpileikkaavat siis kirjalijan elämää monella eri elämänalueella. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, mutta paikoitellen harmillisen yksinkertaistettua ja melko vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin nojaavaa analyysia. Kertoja tuntuu piirtävän oman kirjansa kritiikistä ja sen sanavalinnoista melko suorat nuolet siihen, miten epätasa-arvoisesti naisia on kautta vuosisatojen kohdeltu kirjallisuuden kentällä ja palauttavan kriitikon motiivit vain näihin patriarkaalisiin rakenteisiin. Vaikka ne rakenteet ovat olemassa, ei yksittäinen kritiikki välttämättä palaudu vain niihin.

Menneet sukupolvet valitsivat tietyt teokset klassikoiksi, mutta luulisin, että menneiden sukupolvien oppiviisaat, portinvartijat ja mesenaatit sekä kaikki muutkin sellaiset, joilla oli valtaa ja oikeutta, olivat miehiä. He nostivat esiin mieleisiään teoksia, niihin alettiin viitata ja sama kaava toistuu vielä tänäkin päivänä.”

Toinen teoksesta esiin nouseva teema on kirjailijoiden suhde taidekritiikkiin ylipäätään. Turunen kirjoittaa romaanissaan paljon siitä epävarmuudesta, latautuneista odotuksista ja hirvittävästä pettymyksen pelosta, joka kaikkeen taiteen tekemiseen liittyy. Kun teos on julkaistu, sille ei enää voi tehdä mitään muuta kuin odottaa vastaanottoa ja elää sen kanssa. Sivuhenkilön kertojalle kirjan valmistuminen on (tietenkin) suuri saavutus ja hän odottaa, että kirjasta myös tykätään.

Vähänkään kirjailijoiden, varsinkin esikoiskirjailijoiden huomatuksi tulemisen taisteluita tunteville Sivuhenkilön kertojan sisäiset kamppailut arvostetun kirjallisuuspalkinnon voittamisen vaikeudesta tuntuvat ristiriitaisilta. Jo ennen palkinnon voittamista teos on ison kustantamon julkaisema, melko paljon jo esillä ja kiittäviäkin arvioita satelee. Palkinnon myötä haastattelukutsuja ja suosiota tulee aimo annos lisää, mutta kertojalla on edelleen epämukava olo.

Valtaisan näkyvyyden ja suosion parissa kamppailevan kirjailijan epäoikeudenmukaisuuden ja väärinymmärretyksi tulemisen kokemuksiin on hieman vaikea samaistua. Kertoja kritisoi kirjoittamiensa tarinoiden kaltaisten kertomusten näkymättömyyttä kirjallisuuden kaanonissa, mutta on samaan aikaan asettumassa tukevasti sinne itse. Kertojan esikoisteos saa huomiota, jollaisesta suurin osa esikoiskirjailijoista voi vain haaveilla. Kuin kertoja ei huomaisi omaa asemaansa kulttuurieliitissä ollenkaan. Tämä ristiriita ei juuri nouse kertojan pohdinnoissa esille.

Kirjailijuudessa on jotain paljastavaa ja henkilökohtaista (vaikkei itsestä kirjoittaisikaan), joten on selvää, että myös suosiotaan kasvattava kirjailija voi tuntea ahdistusta siitä, että oma hengentuote on kaikkien arvosteltavana. Kuilu kirjailijan teokseensa liittyvien motiivien, tavoitteiden ja merkitysten ja toisaalta teoksen lukijoiden arvioiden välillä voi olla suuri. Tähän kuiluun tai ristiriitaan havahtuminen on mielestäni kiinnostavin teema Turusen teoksessa. Se johdattaa pohtimaan ulkopuolisuuden kokemusta ja taiteen arvioinnin vaikutusta kirjailijan identiteettiin. Turusen teoksessa se näyttäytyy sivuhenkilöksi jäämisen kokemuksena omassa (tai oman kirjan) tarinassa.

Kirjassa kritiikkien merkitys ja ennen kaikkea vaikutus taiteentekijöihin viedään myös kertojaa itseä laajemmalle.

Näyttelijä oli tullut vastaan pihatiellä. Ilo oli kadonnut hänen olemuksestaan. Hänen kasvonsa olivt muuttuneet kalpeiksi. Silloin ystävä oli ajatellut, että sanat muiden teoksista tulisi asettaa tarkasti. On hirveän helppoa sanoa, mistä ei pidä, tai miten olisi tehnyt kaiken paremmin. On paljon vaikeampaa tehdä jotakin itse.”

Turunen ei kuitenkaan vie pohdintaa kritiikin merkityksestä kirjallisuuskeskustelulle kovin pitkälle. Jos kritiikit ovat negatiivisia, eikö niitä pitäisi olla ollenkaan? Onko vika kirjailijan vai kriitikon, jos kriitikko ei löydä teoksesta teemoja, jotka kirjailija on mielestään sinne kirjoittanut? On selvää, että negatiivinen arvostelu satuttaa ja tätä tunnevaikutusta, vaikutusta ihmiseen teoksen takana, Turunen kuvaa välillä oikeinkin osuvasti. Toisinaan se kuitenkin vääntyy lapsellisiltakin kuulostaviksi purkauksiksi, sellaisiksi joissa vaikkapa seditellään kriitikkoa tai ylipäätään tehdään hänestä suorasti tai epäsuorasti henkilöön meneviä oletuksia.

Soitan ystävälle. Hän iloitsee puolestani. Ystävä osaa iloita toisen puolesta. Se on kaunis taito, joka on yllättävän harvalla.”

Haluaisin sanoa hänelle, että tavataan sitten uudestaan, kun olet aloittanut. Tai oikeastaan ei niin, vaan pikemminkin niin, että tavataan sitten, kun olet saanut teoksesi valmiiksi, tuonut sen näytille siitä huolimatta, että häpeä on korventanut sisuskalujasi, ja lukenut sen jälkeen muutavan halveksivan arvion kirjastasi. Nähdään sitten ja jutellaan. Samalla voimme myös katsoa, miten järkevästi ja aikuismaisesti suhtaudut asiaan.”

Turusen kirjoitustyyli on pelkistetyn suoraviivaista ja yksinkertaista. Sivuhenkilössä vielä astetta pelkistetympää kuin Rakkaudenhirviössä, jossa oli mukana myös paljon huumoria, mikä näkyi ajoittaisena leikkisyytenä myös kielessä. Lakoniset kuvaukset erityisesti kertojan perheestä ovat kuitenkin hauskoja edelleen.

Äitini soittaa. Hän mainitsee lukeneensa kirjani. No mitäs? Minä kysyn. Ajattelen, että äidilläni saattaisi olla jotakin sanottavaa. No se nyt oli semmoinen, sanoo äitini, emmekä jatka aiheesta.”

Isäni ei ole synkkien taideteosten ystävä. Kerran jostain kumman syystä hänet oli temmattu katsomaan Slumdog Millionaire -elokuvaa ja isäni oli tyrmistynyt. Sellaista synkkyyttä ja kurjuutta, että ihan kamala. En minä voinut sitä katsoa, hän kommentoi. Joskus mietin, millä tavalla sotakirjat onnistuvat olemaan tarpeeksi valoisia isäni makuun.”

Turunen osaa asetella sanansa ekonomisesti ja päälausevetoinen, yksinkertainen tyyli on varmastikin tietoinen valinta. Silti jään kaipaamaan jonkinlaista kerronnallista elävyyttä tai kielellistä iloittelua.

Sivuhenkilö tarjoilee purevaa analyysia taiteen (sukupuolittuneista) valta-asetelmista, jonka polttoaineena on kertojan oma kokemus epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Loppujen lopuksi tarina jää kuitenkin pyörimään enemmän jälkimmäiseen, sen katse on suunnattu tiukasti sisäänpäin.

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #43 (kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä).

Saara Turunen: Sivuhenkilö
2018, Tammi
236s.
Kansi: Timo Mänttäri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s