Nura Farahin toisiinsa linkittyvien pienoistarinoiden novellikokoelma ammentaa rodullistetun ihmisen kokemuksista valkoisessa lumimaassa, Suomessa. Farahin tarinat kuvaavat erityisesti somalitaustaisten nuorten näkökulmia ja muukalaisuuden kokemuksia. Ne voivat näkyä suorana rasismina tai hienovaraisempana sivuuttamisena ja ulossulkemisena, vaikkapa vihjailuna ammatinvalinnoista.
Toisaalta Farah kuvaa paitsi suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ahtaita raameja myös kertojien perheiden ja yhteisöjen ristiriitaisia odotuksia. Myös hyvää tarkoittavat ystävät eivät aina kykene ymmärtämään.
”’Millaista on elää Somaliassa?’ Toni kysyi. Ystävä ei tarkoittanut kysymyksellään mitään pahaa, siitä Abdirahman oli vakuuttunut. Puhdas uteliaisuus pani Tonin kysymyään kysymyksiä, jotka saivat Abdirahmaninin kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa. Kysymys ei tuntunut hyvältä. Abdirahmanin ensimmäinen kosketus maailmaan oli Suomi. Hän oli avannut silmänsä Naistenklinikalla Helsingissä, ihan niin kuin Toni. Hän oli saanut alkunsa Suomessa eikä tuntenut mitään muuta maata.”
Farahin tarinoiden päähenkilöt elävät erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, vaikka heillä on yhteneväisyyksiä taustoissaan. Amaal pelkää, että isä lähettää takaisin Somaliaan. Shukri kuvaa kokemuksiaan uimahallissa.
”’Tuo ei ole mikään uimapuku’, vihainen mies keskeytti hänet. ’Noille ei mikään riitä, haluavat muuttaa koko Suomen Afrikaksi, vaikka lähtivät sieltä karkuun’, mies puhui nyt valvojille.”
Samira työskentelee kaupassa, jossa pomo pyytää häntä riisumaan huivinsa työnteon ajaksi. Oman yhteisön parissa huivin riisumista ei kuitenkaan katsottaisi hyvällä. Samira ei koekaan olevansa hyväksytty oikein kenenkään taholta, ei ”oman yhteisönsä” tai ”suomalaisen yhteiskunnan”.
Iman on kirjailija, jota kohdellaan maahanmuuttajakirjailijana. Ajatukset vievät väkisinkin pohtimaan Farahin omia kokemuksia, vaikken hänen ajatuksiaan aiheesta olekaan lukenut tai kuullut. Iman haluaisi puhua toimittajalle haastattelussa kirjastaan, mutta toimittajaa kiinnostaa lähinnä kirjailijana tausta ja tarina. Se ilmenee banaaleillakin tavoilla toimittajan kysymyksissä.
”’Tunnetko ketään silvottua naista joka haluaisi tulla kuvattavaksi?’”
Farahin tarinoilla on vahva sanomisen tarve, mikä näkyy paikoitellen tarinoiden kaunokirjallisissa ansioissa. Kieli on suoraviivaista ja selittävää, eikä jätä paljoakaan lukijan päättelyn tai mielikuvituksen varaan. Farahin tarinoille leimallista onkin vahva sanoma. Ne kuvaavat sitä puolta Suomea, joka ei ei-rodullistetuille ole ainakaan omakohtaisesti useinkaan kovin tuttu.
Nura Farah: Lumimaa
2022, Otava
206s.
Kansi: Timo Numminen / Shutterstock
Sivumerkkejä 